Kuvitus: Jukka Lemmetty
Tammi 2008, 134 s.
Kenelle?
4-5-vuotiaista ylöspäin; erityisesti lapsille jotka pitävät vauhdista ja seikkailuista, vaikka toisaalta Loikkeliinin seikkailut viihdyttänevät melkein ketä tahansa lasta.
Summa summarum: Piristävän erilainen vauhtipläjäys, ei kuitenkaan ihan omaan makuuni. Lapsikuuntelija tykkäsi ja piti kirjaa liian lyhyenä.
Loikkeliini lupaa huolehtia pienistä vompattikaksosista ja papukaija Raista näiden vanhempien poissaollessa. Rauhallisesti alkanut yhdessäolo tyssää alkuunsa, kun ystävykset havahtuvat savuun. Ruohoaavikko on syttynyt palamaan, ja nyt on kiire pakoon! Huima pakoretki vie ystävykset toinen toistaan hurjempaan paikkaan: savun täyttämästä luolasta joen pyörteisiin, petolintujen hyökkäyksistä jokipoliisin haaviin ja lopuksi Hyppeliini-enon omituiseen kierrätyskeskukseen. Kaiken ohessa vanhemmat kaipaavat kipeästi tietoja lapsistaan. Onneksi apuun tulevat albatrossi ja papukaijat. Ennen kuin seikkailu loppuu, on koettu monet hengenvaarat ja läheltä piti -tilanteet, mutta onneksi Loikkeliinilla on uskollinen bumerangi, joka pelastaa ystävykset vaarasta moneen otteeseen.
Korppi oli lakannut ravistelemasta päätään ja suki kiiltäviä siipiään. Petolinnun terävä katse iskeytyi jälleen Loikkeliiniin. Se tuijotti Loikkeliinia partakarvat väristen, kiljahteli uhkaavasti ja kohotteli siipiään. Se oli nälkäinen ja kiukkuinen eikä halunnut antaa periksi.
Loikkeliini tarttui oikealla etutassullaan bumerangiinsa pitäen samalla rävähtämättä silmällä korpin liikkeitä.
Salamannopeasti korppi syöksähti oksaltaan kohti kengurua, tähdäten terävällä nokallaan sitä suoraan silmiin. Mutta ennen kuin korppi ehti hyökätä, bumerangi osui sen siipeen ja pudotti linnun maahan. Korppi räpiköi hetken vesirajassa, pääsi lopulta jaloilleen ja pakeni pensaiden suojaan toinen siipi riippuen. Siitä ei pitkään aikaan olisi vaaraa joenrannan pienille eläimille.
Kirja on varsinainen action-pläjäys lapsille. Tuskin yhdestä täpärästä tilanteesta on selvitty, kun toinen jo odottaa mutkan takana. Kirjaa lukeekin melkein hengästyneenä. Luvut ovat sopivan lyhyitä, joten kirja sopii hyvin iltasaduksi (paitsi että lukemista on vaikea lopettaa...). Se on myös mukavan kevyt. Aina ei tarvitse olla suuria tunteita eikä kielen tarvitse aina lumota lukijaansa. Välillä minulle tuli häiritsevästi mieleen James Bond, joka bumerangia viskoen pelastaa heikommat ahdistelijoiden kynsistä, mutta onneksi vaikutelma ei kestänyt pitkään. Rohkea ja epäitsekäs Loikkeliini on nimittäin sympaattinen ja neuvokas kaveri, joka ei jätä pienempiään pulaan eikä anna periksi.
Tarinaan on ympätty myös lyhyesti tietoa saasteista ja ultraviolettisäteilystä, mutta onneksi melko lyhyesti, sillä vaikka asia on tärkeä, pidemmästi käsiteltynä ne olisivat poikenneet muusta kirjasta oudosti. Suomen Laulajainen nostaa hauskasti esille useammin kuin kerran. Esimerkiksi kouluun Loikkeliini voisi lähteä Suomeen jos johonkin, siellä on kuulemma erinomaista opetusta. Kirjassa on muutamia muitakin hauskoja yksityskohtia, joilla kirjailija yllättää lukijan:
- Kiitos ei, vastasi Loikkeliini. - Mutta ehkä joskus matkustan Suomeen ja menen samaan kouluun, jossa sikäläinen ystäväni sai erinomaista opetusta. Se puhuu ja kirjoittaa useita kieliä!
- Mitä koulua ystäväsi kävi?
- Rottakoulua.
- Rottak... Kuka sinun ystäväsi oikein on?
- Råtta, ruotsalaisella o:lla, paluumuuttaja Ruotsista. Jokin aika sitten se vielä asui yhden kreivin kartanossa lähellä Tukholmaa. Mutta se sai jääkaapissa flunssan ja palasi takaisin Suomeen.
Loikkeliinin edesottamukset sopivat hyvin ääneenluettavaksi. Kun luin kirjaa itsekseni, tuppasin harhautumaan omiin ajatuksiini. Mutta minähän en olekaan kohderyhmässä - voin kuvitella alakoululaisten nauttivan kirjasta. Myös viisivuotias nautti tästä. Kirja ei ole erityisen hauska, mutta juoni kuljettaa vauhdikkaasti ja sitä on vaikea jättää kesken. Tyttäreni totesikin kirjan loputtua, että "Loppuiko se jo? Se oli kauhean lyhyt!" Voimme siis suositella tätä mielikuvituksen kilpajuoksua muillekin samanikäisille tai vanhemmille. Jukka Lemmetyn kuvitus on hauska, ja muistuttaa Quentin Blakea.
Loikkeliini palavalla aavikolla on Leena Laulajaisen seitsemäs Loikkeliini-tarina, mutta itse en tunne aiempia teoksia. Ensimmäinen Loikkeliini, Loikkeliinin matka lumen maahan, palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla 1987 ja Loikkeliinin lokikirja Weilin+Göösin kirjallisuuspalkinnolla. Leena Laulajainen on saanut myös muun muassa Finladia Junior -palkinnon 1998, Pro Finlandia -mitalin 2001 ja Suomen Kirjailijaliiton myöntämän Tirlittan-palkinnon 2005.
***1/2
***1/2
Itse muistan lukeneeni Loikkeliineja joskus nuoruudessani, ja jos tuo ensimmäinen on kerta noinkin myöhään ilmestynyt, niin olen ollut varmasti noin 14 niitä lukiessani, ja hyvin upposivat ;)
VastaaPoistaOlisi ihana lukea pidempiä kirjoja nyt tytön kanssa, mutta se ei oikein jaksa innostua tuollaisista tarinoista, Melukylä on ainoa "oikea" kirja (vs. kuvakirja), joka on sytyttänyt kuuntelemaan joka ilta loppuun asti. Ehkä pitäisi vain sinnikkäästi etsiä molemmille mieluisia lukemisia, on niin ihana löytää uudestaan lapsuuden kirjoja.
Toisaalta ihania kuvakirjojakin on niin paljon, että eiköhän sitä riitä niissäkin ihasteltavaa vielä pitkäksi aikaa!
Sonja
Sonja, kiitos kommentistasi! Minulle taas Loikkeliini oli ihan vieras. Hyvä kuulla, että ne viihdyttävät vielä 14-vuotiastakin, sittenhän tuo on pitkäikäinen kirja!
VastaaPoistaTosi hienoa, että tyttäresi innostuu Melukylästä! Joskus olen kuullut, etteivät lapset jaksaneet kuunnella sitä, kun sen maailma on liian kaukana omasta arjesta. Mutta etenkään pieni lapsi ei varmaan niin ajattele, ja jos jo pienenä oppii rakastamaan Melukylää tai muita satujen maailmoja, niiden parissa viihtyy varmaan isompanakin. Ja jos ei teininä, niin ehkä sitten taas aikuisena :)
Kuvakirjoista - niitä ihanuuksia todellakin riittää, ja onnellista on sekin, ettei lapsi kasva niistä ulos vaan jaksaa katsella kuvia! Jossain vaiheessa oikein kaipasin kuvakirjoja lukemistoomme, kun tyttäreni innostui noista pitkistä saduista, mutta nyt on taas kausi, jolloin pitkät sadut eivät oikein jaksa kiinnostaa.
Ja vielä pitkistä saduista, meillä luettiin ensimmäisten joukossa Lea Pennasen Me Leijonat, jossa luvut ovat lyhyitä ja paljon kuvia ja kertoo leijonaperheen seikkailuista (tosi kiva!), sitten aika pian Onneli ja Anneli, ja vielä joitain lyhyempiä, joista selviää parissa-kolmessa illassa. Myös Marikista on Melukylän tapainen kuvakirjaversio, ja siinä on joulutarinakin, eli sopisi tähän hetkeen (Kesäkummun Marikki ja Liisa http://wsoy.fi/yk/products/show/79582). Olisiko näissä vinkkiä?
Viivi