maanantai 23. heinäkuuta 2012

Kolme iloista rosvoa -äänikirja (ja vähän teatteria)

Thorbjörn Egner: Kolme iloista rosvoa -äänikirja
Kustantaja: WSOY 2009
Lukija: Kauko Helovirta
Musiikki: Leena Hurri, laulu, ja Matti Wallenius, kitara

Kuvassa Kolme iloista rosvoa -kirjan kansi (WSOY 2009)
Yksi parhaista lastenkirjoista ja samalla myös oman lapsuuteni ihanimmista muistoista liittyy Thorbjörn Egnerin Kolmeen iloiseen rosvoon, Kasperiin, Jesperiin ja Joonataniin. En muista, luinko satua, jonka Egner kirjoitti vuonna 1957 ja joka ilmestyi suomeksi Aila Meriluodon suomentama vuonna 1972, mutta sen muistan - kuten niin moni muukin ikäiseni - miten kävin katsomassa sen teatterissa pienenä. Tänä vuonna Egnerin syntymästä on kulunut muuten 100 vuotta, joten juhlavuottakin vietetään!

Näistä syistä olen hamstrannut meille niin äänikirjan (WSOY 2009) kuin kirjankin (WSOY 2009) ja kävin tyttäreni kanssa katsomassa Kaupunginteatterissa viime keväänä Kolme iloista rosvoa. Teatterissa viimeinen esitys meni jo loppukeväällä, traileri esityksestä on vielä nähtävissä YouTubessa.

Näytös oli toki hyvä, tehtiinhän se Kaupunginteatterin arsenaalilla ja paneutumisella, ja lavasteet olivat hurmaavan nostalgiset. Oli mahtavaa nähdä omasta lapsuudesta tuttu näytelmä, ja se täyttikin monin tavoin odotukset! Mutta silti mietin, että etenkin puoliaikaan asti sirkusta ja meininkiä oli hieman liikaa, ja rauhallisempikin tahti olisi riittänyt. Mukana olevia hahmoja olisi voinut karsia muutaman, jotta rosvoille ja muille päähenkilöille olisi jäänyt vielä enemmän tilaa. Ihmettelin myös, miksi laulujen tempo oli niin nopea. Paikoin esitys oli kuitenkin loistava, ja se täytti myös lapsikatsojan odotukset.

Lapsikatsojalla nimittäin oli huimasti odotuksia ja perhosia vatsassa! Ennen näytelmää olimme kuunnelleet tarinan äänikirjaa AINA autossa istuessamme vajaan vuoden ajan. Ja tuleehan niitä kertoja vajaassa vuodessa, huh! Lopputuloksena varmaankin sadoista kuuntelukerroista minäkin olen oppinut melkein joka ikisen laulun ja kohdan niin hyvin ulkoa, että kun nyt luen kirjaa, minulle tulee hassuja hetkiä, että tiedän selkärangasta, mikä sana seuraa nykyistä ja osaan jäljitellä lukija Kauko Helovirran äänenpainoja ja -sävyjä tarkasti. Parhaita kohtia lapsen mielestä - tulipaloa, Topiaan syntymäpäiviä, eläköön-laulua - on kuunneltu loputtomasti.



Kaikki kunnia Kauko Helovirralle, hän lukee äänikirjan loistavasti. Hänen ansiostaan kuuntelu on ollut miellyttävää, ei yhtään ärsyttävää. Musiikista huolehtivat Leena Hurri (laulu) ja Matti Wallenius (kitara), ja musiikki on kaikin tavoin hyvää, mutta silti: laulujen yli olisi kyllä jo tehnyt jo mieli hyppiä, Helovirran lukeman tekstin yli ei koskaan. Mikään ei ärsytä, kaikki on kohdallaan. Hahmot ovat sympaattisia, ääni on pehmeä ja rauhoittavan matala, ja nappaa silti huomion. Etenkin Kasperin, Sohvi-neidin, vanha Topiaan ja poliisimestari Paavalin ääniroolit ovat todella mainioita.

Äänikirja on hirveän herkkä asia. Minua ärsyttää helposti kovin moni asia: liian yksitoikkoinen ääni, naislukijan liian korkea ääni, pilkuttomuus lukiessa, tarinan henkilöiden liian samantapainen puhetapa... Joskus alussa lupaavalta vaikuttava alkaa ärsyttää melko pian. Ja äänikirja tuntuu olevan kovin henkilökohtainen asia, sillä miten muuten voisi selittää, miksi toista ärsyttävät lukijat, jotka toiselle ovat klassikkoja.

Kauko Helovirran Kolme iloista rosvoa on minulle selkeästi yksi parhaista äänikirjoista, joita olen kuunnellut. Ja Thorbjörn Egnerin vuonna 1957 kirjoittama kirja yksi sympaattisimmista lastenkirjoista joita tiedän.


Mutta miten tyttäreni on jaksanut kuunnella tarinaa niin loputtoman paljon? Näin hän perustelee asiaa:

Mä tykkään tästä, koska tämä on välillä kiva ja välillä jännä.

Paras kohta on se, kun syttyy tulipalo. Ja Topiaksen synttärit.
Ja toiseksi paras kohta on se, kun ne rosvot varastaa raitiovaunun ja syö leivokset.

Paras laulu on se, missä poliisimestarin vaimo laulaa vankilassa oleville rosvoille.

Kivoimmat ihmiset ovat pikku Kamomilla sekä vanha Topias, koska se on niin kiltti ja viisas. Myös leijona on tosi kiva, kun se on niin kiltti.

Rosvoista ja Sohvi-tädistä en tykkää niin paljon, kun Sohvi-neiti on niin topakka ja rosvot varastavat. Mutta kun ne varastaa Sohvi-neidin, se on kiva.

Parasta teatterissa oli se kohta, kun Kasper hyppäsi leijonan laatikon päälle, missä se nukkui.

----

Etelä-Norjassa on muuten Kardemumman kaupunki, jossa olisi mielenkiintoista käydä. Mikäli ymmärrän norjankielisen tekstin oikein, pikku kaupungissa on 33 taloa, ja siellä voi myös yöpyä. Olisiko yksi yöpymispaikoista poliisimestari Paavalin talon yhteydessä oleva selli??

Mitä sinä pidät Kolmesta iloisesta rosvosta? 

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Annika Sandelin: Retkuliina ja Retkuliina rakastuu

Annika Sandelin: Retkuliina (2010, 2. painos, orig. Businnan) ja Retkuliina rakastuu (2011, orig. Businnan blir kär)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Söderströms


Muutama vuosi sitten ilmestyivät ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi Annika Sandelinin riimittelemät ja Linda Bondestamin kuvittamat Retkuliina (2010) ja Retkuliina rakastuu (2011), joissa riehakas pehmokoira pistää loruriimein ennen niin rauhaisen elämän talossa mullin mallin. Retkuliina on villi ja raisu, itsekeskeinen ja vaivalloinen, ärsyttävä mutta samalla niin rakas, hetkessä elävä koiranketku, jonka tultua talossa ei ole enää koskaan tylsää.
Retkuliina keinuu rallivauhtia,
huutaa: "Oi! On ihanaa keinua."
Yhä ylemmäs keinu nousee,
tassu koivun latvaa hipaisee.
Petra huutaa: "Tuossa käy hassusti.
Jollet pysähdy, putoat varmasti!"
Retkuliina sulkee korvansa:
"Kukaan ei saa määrätä minua."



Kirjan itsenäisessä jatko-osassa, Retkuliina rakastuu Retkuliina löytää mielitietyn, Rackhamin. Toisistaan sokaistunut lemmenpari karkaa kotoa, tarpoo sohjossa ja löytää kodin pahaisesta viemäristä. Lempi on kovilla, Retkuliinalla suuri koti-ikävä ja tunnelma kotonakin kovin ankea. Suurta on myös jokin muu, kun Retkuliina vihdoin palaa kotiin:
Jaska huomaa: "Mitä oikein näin?
Retkuliina taitaa olla pieniin päin!"
Retkuliina niin kuin aurinko loistaa:
"Torttua kiitos! Tossuni saa jo poistaa.
Kuunnelkaa mikä lapsiveden loiske!
Pennut vatsassa peuhaa, mikä roiske!


Meillä on luettu viime aikoina melko paljon kuusivuotiaan toiveesta Retkuliinoja, ja se on kivaa, sillä kirjoja on hauska lukea ääneen. Annika Sandelin on tosiaan pukenut tekstin kepeisiin loruriimeihin, ja myös suomentaja Henriikka Tavin kynänjälki ihastuttaa. Parhaimmillaan teksti naurattaa niin lasta kuin aikuistakin, ja kirjat, joissa saa nauraa yhdessä yhteen ääneen, ovat aina helmiä! Vajaa 30 sivuiset kirjat ovat myös sopivan mittaisia iltasatuja silloin, kun väsyttää.

Linda Bondestamin kuvitus on tutun värikylläistä, yksityiskohtia ja ilmeitä pursuilevaa. Olen aiemmin arvostellut blogissani hänen kuvittamansa Mainio herra Iloisen, jonka kepeän keltaiseen ulkoasuun olen ihastunut ja jossa niinikään rakastutaan. Kustannusyhtiö Teoksen sivulla kerrotaan muun muassa, että Bondestam on saanut useita kuvituspalkintoja, mm. Svenska litteratursällskapetin palkinnon,Vuoden kauneimmat kirjat -kunniamaininnan ja Finlandia junior -ehdokkuuden.

Retkuliinassa viehättää hyvän tarinan, pirtsakan ulkoasun ja virkistävän kielen ohella Retkuliinan inhimillisen ärsyttävä hahmo. Aikuislukijaa koiranketku muistuttaa aika usein lapsista - rakkaista, mutta joskus niin - huh - rasittavista ja rämäpäisistä. Kirjassa Retkuliina rakastuu hemmoteltavaksi heittäytyvä koira tuo huvittavasti mieleen raskaana olevat ja vastasynnyttäneet äidit. Paitsi Retkuliina, tärkeitä hahmoja ovat myös Petran muut pehmot, joiden tarkasti piirretyihin kuviin ja hassuihin nimiin kuusivuotias suurella mielenkiinnolla paneutui. Pehmoeläimet mudostavatkin Retkuliinassa oman maailmansa, joka pientä lukijaa epäilemättä viehättää. (Kts. kuva yllä.)

Molemmat, mutta etenkin Retkuliina rakastuu on minusta erinomaisen onnistunut, huvittavan erilainen kirja, jossa lähestytään hieman isompien teemaa hauskalla tavalla - rakastumista ja sen myötä karkaamista kotoa, raskaaksi tulemista ja vauvan odotusta ja sitten vauvan syntymistä. Kuvituksen ja kielen ansiosta kirja sopii kuitenkin ihan pienellekin kuulijalle. Vauvaa odottavaan perheeseen tämä olisi humoristinen hankinta!

Tähtiä 4 / 5

Samalta tekijäparilta on aiemmin ilmestynyt kirja Milja ja naapurit (Tammi 2006).

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Zacharias Topelius ja Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi


Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Suomennos: Asko Sahlberg
Kustantaja: Teos & Söderströms 2012
32 s.

Adalmiina oli nyt saanut sen mikä oli parempaa kuin kauneus ja viisaus ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Hän oli paljon onnellisempi nyt, kun hän vahti vuohia ja söi vähäisen leipänsä ja nukkui kovalla olkien ja sammaleen peittämällä alustalla. 
Jos olet sattumalta lukenut aiemmin blogissani arvostelemani, suorastaan hehkuttamani Topeliuksen satuhelmiä (WSOY 2006), ei ole vaikea arvata, että Topeliuksen sadut ovat minusta äärimmäisen kauniita, joskus pelottaviakin, ja ennen kaikkea aina, aina vaikuttavia ja mukaansa tempaavia.

Teos & Söderströms julkaisi tänä keväänä suomeksi uudelleen suomalaisten rakastaman, yli 150 vuotta sitten ilmestyneen satuklassikon Adalmiinan helmi. Taideteosta lähentelevä upea kirja nostaa vanhan sadun taas ajankohtaiseksi ja uusien lukijoiden löydettäväksi. Teoksessa satu saa rinnalleen Lena Frölander-Ulfin pastellisävyisen ja art nouveau-henkiseksi luonnehditun kuvituksen. Kokonaisuus on kuin taidekirja, ja jokaisen kuvan voisikin nostaa seinälle. Kuvan ja tekstin suhde on ilmavaa, kauniisti aseteltua, ja pienikin kuulijaa jaksanee kuunnella satua. 



Asko Sahlberg on tehnyt satuun uuden, kauniin suomennoksen, jonka ansiosta kieli sopii entistiä paremmin suuhun, menettämättä kuitenkaan mitään entisajan tunnelmasta. Sahlberg on karsinut uskonnollista moraalinopetusta ja samalla nykyaikaistanut ja yksinkertaistanut kieltä auttaen samalla pientä ja isoakin kuulijaa. Esimerkiksi aiemman suomennoksen siivo on nyt kiltti, kopeuden korvaa ylpeys, taitamaton ja yksinkertainen on nyt tietämätön ja typerä. Silti tekstissä on jäljellä kauneutta ja koukeroa yllin kyllin. 

Sadussa on opetus, miten ylpeä voi menettää kauneutensa ja viisautensa ja rikkautensa, mutta nöyrä ja ystävällinen sydän on näitä paljon tärkeämpi ominaisuus. Se auttaa Adalmiinaakin löytämään elämässään onnen, jota kaikki maailman rikkaus, kauneus ja viisaus eivät hänelle aiemmin tuoneet. Moraalista opetusta on siinä määrin, että lukiessa mietin pakostikin, miten se solahtaa kuusivuotiaaseen lapsikuuntelijaani. Vastaus on: ihan hyvin. Hän nimittäin kuunteli 32–sivuisen sadun yhdeltä istumalta ja pyysi sitä seuraavalla satukerralla uudestaan luettavaksi. Ihan suosikiksi satu ei kuitenkaan päässyt, mutta ei se mitään. Pääasia, että satu on nyt tässä, tällaisessa paketissa, uusien lukijoiden löydettävissä ja ihastuttavissa!

Tämä kirja pitää itse nähdä ja lukea, sillä muutamat rivit ja kuvat eivät tee oikeutta sille, miten kauniisti kirjassa yhdistyvät suomalainen klassikko ja satumainen kuvitus.
"Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän!"

Tähtiä 4,5 / 5

Kansainvälisiä satuja sen sijaan löydät toisaalta blogistani.

Adalmiinan helmi on arvosteltu aiemmin mm. Kirjavassa kammarissa ja Sinisen linnan kirjastossa
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...